Tällä hetkellä tuntuu että hajoan stressin alla, nyt ainakin tiedän mitä stressi todella on :D eli jotain on opittu uutta, mutta olen Todella väsynyt. Jatkuvasti vaihtuvat työkuviot, pennun odottaminen, ajokortin loppumetrit (tällä viikolla kai teoria ja inssi, tokkoko edes olen valmis..) ja mm. kaikki pienet asiat kuten toimimattomat mokkulan perkeleet :(
Pahinta tässä on että tuntuu että olen kadottanut rentoutumisen taidon ja sen että elämässä pitää nauttia, iloita ja luottaa siihen että asiat sujuu ja jos ei suju täytyy miettiä oliko tarkoituskaan sujua. Tästä minulle muistutti eräs mielenkiintoinen ihminen eilen. Samalla kun hän piti minulle "saarnaa" tuli hiukkasen rennompi olo ja Muistin miksi en osaa rentoutua.. kun ei se ole koskaan onnistunut ilman toista :( aina kaikista rennoin olo on tullut toisen kainalossa tai vain niin että toinen on samassa huoneessa ja saan vaan olla.. Olen hermoileva ja levottomasti hötkyilevä ihminen joka tarvitsee vaakaansa toiselle puolelle painoksi toisen joka saa minut rauhottumaan ainakin välillä :D
Mutta tämän asian tiedostaminen ei hyövää mitään sillä viimeiset pari päivää olen jankannut itselleni että on parempi olla yksin kuin satutettavana. Minä en kestä enään ylimääräistä kipua.
Sitäpaitsi en vieläkään tiedä miten toiselle kerrotaan tästä viasta/heikkoudesta/sairaudesta miksi ikinä haluamme sitä kutsuakkaan.. Missä vaiheessa?? argh!
Enkä minä voi edes pyytää ketään luopumaan jostain niiin suuresta kuin omista lapsista. Ei, kyllä jokaisella terveellä pitäisi olla siihen mahdollisuus enkä anna kenenkään luopua siitä minun takiani. En halua tuntea syyllisyyttä loppu elämääni ja myös pelkään että jossain vaiheessa toinen päättääkin haluta lapsia ja jättää minut lahon ihmisen joka ei niitä voi antaa.. Jeah elämä on niin ihanaa..
Ystäväni myös tänään puhelimessa kertoi että nyt kun hän odottaa ensimmäistä lastaan hänesta tuntuu että elämässä on järkeä ja nyt vasta elämä alkaa. Olipa reilua puhetta, tietenkin odotankin että ystäväni kertoo juuri niinkuin ajattelee ja tuntee, mutta voiko olla tosi että elämä alkaa vasta sitten kun saa oman lapsen?? Eikö minun elämäni ala koskaan?? Hän myös sanoi että ei ollut ymmärtänyt aikaisemmin kun ihmiset sanovat että elämä alkaa vasta kun lapsia tulee mutta nyt ymmärtää mitä tarkoitetaan, Niin jääkö minulta nyt jotain tärkeää elämässä kokematta ja tuntematta???
Siis onko elämässä mitään järkeä jos se ei koskaan edes ala kun on laho? O.o olen nyt vähän ulalla.. Tarvin luultavasti todella paljon terapiaa ja vertaistukea jotta tiedän mitä muiden kaltaisteni päässä liikkuu..
Yritän siis vain nyt sinnitellä tämän viikon ja hoitaa sen ajokortin ohi, ens viikolla tulee pentu kotiin ja voi lakata stressaamasta että entäs jos vielä jotain tapahtuu ja ens viikolla varmaan selviää myös pääsenkö hakemaani koulutuksen haastatteluun.. sitten vähän helpompaa kai? Joskus tuolevaisuudessa pitää varmaan pohtia sinne terapiaankin hakeutumista, nyt vain ei ole aikaa eikä jaksamusta kohdata kaikkea mitä sisältä löytyy kiitos elämäni kirouksen endometrioosin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti