Hmmm... oli pakko näin aamu tuimaan tulla kirjoittamaan jotakin. Pakko saada tätä tunnetta purettua jonnekkin kun en kellekkään voi oikein asiasta puhua, ainakaan vielä. Asia koskee miestäni. Meillähän on ollut jonkin aikaa hiukan vaikeaa ja nyt minulle on selvinnyt miksi ja koko ongelman laajuus. En halua kertoa/ole vielä valmis kertomaan mikä tämä asia on, mutta en tiedä selvitäänkö tästä. Kyse ei ole pettämisestä tai mitään sellaista, mutta kyllä tässä pistetään puolisokin koetukselle. Olenkohan minä valmis uhraamaan aikaani ja energiaani nyt kun lapsikin on tulossa. Kaiken ajan ja energian pitäisi mennä lapselle ei miehelle ja hänen ongelmalleen. Ongelma siis on ollut jo olemassa ennen suhdettamme, en vain koskaan ole nähnyt sitä. Ehkä keskustelu anopin kanssa sai minut tajuamaan kuinka asioiden oikea laita onkaan. Olen varmaan ollut aika naivi ja tyhmä :/
En ole todellakaan varma olenko valmis loppu elämäni olemaan varuillaan miehen kanssa että hän ei palaa samoille urilleen.. Eikö se ole aika rankkaa. Olen tässä miettinyt kaksi päivää myös sitä että menetin jo lapsuuteni isän alkoholiongelmalle ja nyt minun pitäisi loppu elämäni elää mieheni ongelman kanssa?? Rakastan miestäni ja ajatuskin luovuttamisesta hänen suhteensa saa minut itkemään. Mutta mitä minä ja lapsi tarvitsemme? se on tärkein kysymys, sen olen oppinut isäni alkoholismi ajoista, tai alkoholistihan hän on edelleen sanan karmeimmassa merkityksessä, mutta siis lapsuudestani...
Katkerana kaikesta sorruin myös eilen ajattelemaan että mitä ihmeen väärää minä tässä elämässä olen tehnyt, kun saan aina taistella elämässä eteenpäin? Eikö nuoruuden taistelu isän alkoholismin sekä siitä johtuneen oman itsetuhoisuuden sekä mustan mielen kanssa riittänytkään?? Selvisinkinkö siitä liian hyvin joten elämä on sitä mieltä että minun täytyy joutua koetukselle uudestaan ja uudestaan?
En tiedä enään mitä tehdä, päässä pyörii niin paljon ajatuksia, surua ja ahdistusta. Haluaisin sulkea silmäni sekä mieleni ja kuvitella ettei mitään ongelmaa edes ole. Mutta enhän voi niin tehdä. Voinko saada molemmat : auttaa miestäni sekä varmistaa lapselleni hyvin voinnin? Tuskin...ja se ajatus riipiikin mieltäni. Tiedän että loppujen lopuksi minun on pakko valita lapsen hyvin vointi, sehän on äidin elämän tärkein tehtävä. Mutta tuntuu pahalta ajatukselta hylätä mies ongelmineen.. Hänellä kyllä on äitinsä joka on valmis meitä auttamaan ja varsinkin miestä tietenkin, mutta jos mies ei auta itse itseään ja halua tätä 140%:sesti niin me emme voi mitään edes yhdessä hänen hyväkseen... Ah en tiedä...
Poikakin taisi tuntea ahdistukseni sillä yöllä kolmen jälkeen oli semmoiset jumpat mahassa että oksat pois ja tunki taas sellaista pattia tuohon mahalle että uninen mieskin sen tunsi kun siirsin hänen käntensä mahalleni.. myös aamulla puskeminen jatkui kun heräsimme herätyskelloon ja miehelle mahaa näytin ja hän sitä koski myös ja sanoi vain että sairasta :D Minä sanoin että niin sinä tapat minut murheeseen ja hänen poikansa siihen että yrittää työntyä vatsastani läpi :D Sellaista aamu huumoria meillä.....Ehkä itselläni pitäisi pistää vielä kone kiinni ja kokeilla saada unta.. 1h 15min tässä ehtisikin nukahtaa ennen kuin pitää mennä potkimaan pikkuveli herra 16 v ylös sängystä ja kouluun. Ehkä yritän ummistaa silmäni :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti