Myllerrystä ja rehellisyyttä itseään kohtaan

Olen jonkin aikaa pyöritellyt päässäni ajatusta. Kirjoitin eräänä päivänä ajatuksen ystävälleni fb:ssä, se oli ensimmäinen kerta kun myönsin sen itselleni pojan syntymän jälkeen (vaikkei poika tähän oikeastaan liity ollenkaan). Asia nyt vaan on niin että olen onneton. Kaipaan niitä aikoja kun kaipasin jotakin, tunsin kipua ja olin jopa katkera mutta täynä virtaa, halusin löytää kaikesta positiivista ja elämälle tarkoituksen...selitys on yksin kertainen tunsin silloin jotakin. Tällä hetkellä olen hyvin ahdistunut koska en tunne mitään suurta ja voimakasta. Olen tunteeton. En voi kirjoittaa mitään sillä ei ole mitään suurta tunnetta mistä ammentaa kirjoitetavaa. En nyt tarkoita kirjoittamisella tätä blogia vaan runoja sekä ajatelmia. Ja EI en tarkoita tunteettomuudella poikaani kohtaan olevia tunteita. Vaan kaikkea muuta elämässäni. Minulla ei myöskään ole enään suuntaa elämälleni, tavoitetta taikka unelmaa. Olen hukassa. Vankina omassa elämässäni.

On totta että maailman paras asia tällä hetkellä on kun poikani herää aamupäivällä tähän päivään hitaasti ja kun menen hänelle sanomaan iloisella äänellä että "huomenta kulta, mitähän unia mahdoit nähdäkkään jne..." ja poika vetää naamalleen pikkuhiljaa leveän hymyn ja herää nauravaisesti päivään :) Mutta onko väärin jos se ei riitä?

On mukavaa kun mies tulee kotiin ja menemme vauvan kanssa tervehtimään höpötän pojalle että "katso kuka tuli kotiin, sehän on isä" mutta se on vain mukavaa lapsen kasvatuksen kannalta. Olisi ihanaa voisimme oikeasti olla onnellisia ja tuo isän iloinen tervehtiminen olisi oikeasti sitä miltä saan sen kuulostamaan jopa omissa korvissani. Mutta totuus vain on että en usko kummankaan meistä olevan enään onnellisia. Luulen ettemme ole olleet pitkiin aikoihin onnellisia. Mutta mikä pitää meitä tässä? Luulen ja pelkään ettei mikään enään kun myönnämme totuuden itsellemme. Se on hyvin ikävää ja sydäntä riipivää. Minä kun kuitenkin oikeasti rakastan miestä, mutta jotenkin olemme vain kulkeutuneet polkua pitkin joka on tullut tällaiseen päätökseen. Se että mikä on seuraava polku jota lähdemme kulkemaan ja onko se sama vai eri niin on arvoitus vielä.

Mutta jotain täytyy tapahtua! Tuntuu kuin tukehtuisin tuntemattomuutee. TAHDON TUNTEA! tahdon tuntea rinnassani suuria tunteita ja huutaa niitä ääneen koko maailmalle..

Tuntuu pahalta etten edes enään kuvittele meneväni naimisiin lapseni isän kanssa. Kaikkea on niin tapahtunut. En usko siihen enään. Se saa minut kyyneliin etten saakkaan unelmieni häitä tämän miehen kanssa. Toisaalta mies on paljastunut kyllä kaikeksi muuksi paitsi unelmien prinssiksi... mutta enkö aikoinaan häntä sillä nimellä nimittänytkin? Kauan sitten?? herra ei mikään unelmaprinssi tjn??

Joskus ajattelen jopa että valitsin väärän polun elämässäni mutta en todellakaan myönnä sitä itselleni sillä onhan minulla tuo pieni paketti, rakas poikani sentään :) tuo poika tekee tästä kaikesta sen arvoisen vaikka mistä suunnasta asiaa katselisi. Poikani on elämäni tärkein asia.

Mutta nyt pakko lähteä pyörittelemään näitä ajatuksia sänkyyn edes hetkeksi ennen kuin poika herää syömään sillä aamulla on aikaisten herättävä pojan 2kk neuvolaan ja omaan lääkärin jälkitarkastukseen.