torstai 28. helmikuuta 2013

Myllerrystä ja rehellisyyttä itseään kohtaan

Olen jonkin aikaa pyöritellyt päässäni ajatusta. Kirjoitin eräänä päivänä ajatuksen ystävälleni fb:ssä, se oli ensimmäinen kerta kun myönsin sen itselleni pojan syntymän jälkeen (vaikkei poika tähän oikeastaan liity ollenkaan). Asia nyt vaan on niin että olen onneton. Kaipaan niitä aikoja kun kaipasin jotakin, tunsin kipua ja olin jopa katkera mutta täynä virtaa, halusin löytää kaikesta positiivista ja elämälle tarkoituksen...selitys on yksin kertainen tunsin silloin jotakin. Tällä hetkellä olen hyvin ahdistunut koska en tunne mitään suurta ja voimakasta. Olen tunteeton. En voi kirjoittaa mitään sillä ei ole mitään suurta tunnetta mistä ammentaa kirjoitetavaa. En nyt tarkoita kirjoittamisella tätä blogia vaan runoja sekä ajatelmia. Ja EI en tarkoita tunteettomuudella poikaani kohtaan olevia tunteita. Vaan kaikkea muuta elämässäni. Minulla ei myöskään ole enään suuntaa elämälleni, tavoitetta taikka unelmaa. Olen hukassa. Vankina omassa elämässäni.

On totta että maailman paras asia tällä hetkellä on kun poikani herää aamupäivällä tähän päivään hitaasti ja kun menen hänelle sanomaan iloisella äänellä että "huomenta kulta, mitähän unia mahdoit nähdäkkään jne..." ja poika vetää naamalleen pikkuhiljaa leveän hymyn ja herää nauravaisesti päivään :) Mutta onko väärin jos se ei riitä?

On mukavaa kun mies tulee kotiin ja menemme vauvan kanssa tervehtimään höpötän pojalle että "katso kuka tuli kotiin, sehän on isä" mutta se on vain mukavaa lapsen kasvatuksen kannalta. Olisi ihanaa voisimme oikeasti olla onnellisia ja tuo isän iloinen tervehtiminen olisi oikeasti sitä miltä saan sen kuulostamaan jopa omissa korvissani. Mutta totuus vain on että en usko kummankaan meistä olevan enään onnellisia. Luulen ettemme ole olleet pitkiin aikoihin onnellisia. Mutta mikä pitää meitä tässä? Luulen ja pelkään ettei mikään enään kun myönnämme totuuden itsellemme. Se on hyvin ikävää ja sydäntä riipivää. Minä kun kuitenkin oikeasti rakastan miestä, mutta jotenkin olemme vain kulkeutuneet polkua pitkin joka on tullut tällaiseen päätökseen. Se että mikä on seuraava polku jota lähdemme kulkemaan ja onko se sama vai eri niin on arvoitus vielä.

Mutta jotain täytyy tapahtua! Tuntuu kuin tukehtuisin tuntemattomuutee. TAHDON TUNTEA! tahdon tuntea rinnassani suuria tunteita ja huutaa niitä ääneen koko maailmalle..

Tuntuu pahalta etten edes enään kuvittele meneväni naimisiin lapseni isän kanssa. Kaikkea on niin tapahtunut. En usko siihen enään. Se saa minut kyyneliin etten saakkaan unelmieni häitä tämän miehen kanssa. Toisaalta mies on paljastunut kyllä kaikeksi muuksi paitsi unelmien prinssiksi... mutta enkö aikoinaan häntä sillä nimellä nimittänytkin? Kauan sitten?? herra ei mikään unelmaprinssi tjn??

Joskus ajattelen jopa että valitsin väärän polun elämässäni mutta en todellakaan myönnä sitä itselleni sillä onhan minulla tuo pieni paketti, rakas poikani sentään :) tuo poika tekee tästä kaikesta sen arvoisen vaikka mistä suunnasta asiaa katselisi. Poikani on elämäni tärkein asia.

Mutta nyt pakko lähteä pyörittelemään näitä ajatuksia sänkyyn edes hetkeksi ennen kuin poika herää syömään sillä aamulla on aikaisten herättävä pojan 2kk neuvolaan ja omaan lääkärin jälkitarkastukseen.


4 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi herätti monia ajatuksia, joita on äkkiseltään aika vaikea jäsennellä... Mutta haluaisin mainita, että ellei tilanne miehen kanssa ole ihan toivoton, kannattaa vaan purra hammasta ja jatkaa yhdessä vielä hetki.

    Mä olen masennukseen taipuvainen ihminen ja lapsen ollessa pieni, sitä aika helposti ajautui sellaiseen kuiluun, jossa mikään ei tosiaan tuntunut miltään ja sitä vaan oli ja suoritti rutiininomaisesti elämäänsä. Voi olla, että sieltä kuilusta pois pääsemiseksi tarvii apua (neuvolasta, lääkäriltä?), mut mulla uus elämä vaan aukeni vähitellen. Hormonimyrskyn pilvet alkoi kaikota lapsen ollessa n. 3-4 kk ja silloin pystyi taas katsomaan itseään kriittisesti ja oikeasti oli pelottavaa huomata, millainen haamu omasta itsestään oli ollut useamman kuukauden ajan. Tunteet miestä kohtaan palasi, tai voimistui, sillä mulla ne ei kyllä kokonaan hukkuneet koskaan vaikka laimenivat järkyttävästi.

    Yritän nyt sanoa, että ehkä se on biologiaa, että tunteet häipyy muualta, kun on pakko keskittyä lapseen? Ehkä et nyt olekaan lainkaan oma itsesi? Ehkä katuisit myöhemmin tekemiäsi päätöksiä - tai pahempaa - et huomaisi katua, kun et huomaisi, että se et ollutkaan sinä itse, joka ne päätökset teki, vaan joku hormonimörkö?

    Voimia, mitä ikinä päätätkin :)

    VastaaPoista
  2. En koe olevani masentunut (tietysti kuinka moni sitä myöntää itselleen ennenkuin on pakko :D) koen kaiken johtuvan ennemmänkin siitä että tämä ei ole sellainen elämä jota suunnittelin parisen vuotta sitten ennen miehen tapaamista ja nyt kun miehen kanssa menee todella huonosti se kaikki mitä suunnittelin ja jota en voi nyt toteuttaa tulee mieleen. Lähdin opiskelemaan tarjoilijaksi, tavoitteena baarialan pätevyys ja myöhemmin baarimestarin tutkinto. Ulkomaille oli tarkoitus lähteä tarjoilijan tutkinnon jälkeen töihin ja palata suomeen työskentelemään. Hankkia kokemusta ja kehittyä yhdeksi parhaimmista. Lopulta perustaa oma yritys. Mutta nyt on mahdotonta kuvitellakkaan tekeväni mitään noista edes yötyötä sillä poikani tulee aina olemaan kaikista tärkein asia.

    Kyse on siis siitä ettei minulla ole tähän nykyiseen elämääni sopivia unelmia/tavoitteita omalla henkilökohtaisella tasollani.

    Mitä tulee miehen ja minun suteeseeni se on hyvin monimutkainen. Rakkaus todellakin on ja kiintymys mutta samalla haluan olla yksin. Niin paljon on tapahtunut, niin suuresti hän loukkasi minua valehtelemalla koko suhteemme ajan asian tai pikemminkin ensin jättämällä kertomatta itsestään hyvin tärkeän seikan. Joka selvisi minulle todellakin vasta raskauden viimeisellä kolmanneksella ja jos olisin sen alunperin tiennyt en olisi lasta hänen kanssaan ainakaan pariin vuoteen tehnyt. Olen siis hyvin loukkaantunut ja koko ajan epävarma tästä asiasta että missä mennään tässä hänen ongelmassaa..¨

    Syy miksi olemme yhä yhdessä on todellakin se etten ole halunnut lapsen takia tehdä mitään hätiköityä ja olen enemmänkin halunnut uhrata energiaa loppuraskauteen ja vauvaan. Mutta samaan aikaan kivi hioo kiveä niin että kipinät lentää.. Nyt pitäisi heittää kylmää vettä kivien päälle ja saada päätettyä mitä teemme..jotta voisin vapaasti tuntea onnea rakkaudesta ja päästää lämmön sekä ikuisen kevään vankilastaan syvältä sydämestä taikka kylmettää itseni, vihata ja tuntea vauhdin elämässäni. Mutta kysymys kuuluu pystynkö antamaan anteeksi ja luottamaan jälleen??

    VastaaPoista
  3. showlive視訊聊天網
    173視訊聊天交友網
    UT173視訊聊天UT網際空間聊天
    UT聊天室 美女直播 視頻聊天室
    UT視訊影音聊天室
    Live173視訊聊天交友網
    173免費視訊聊天
    Live173-影音視訊聊天室-免費視訊
    live 173視訊
    live 173影音視訊
    寂寞視頻聊天室可以聊性的女孩Q寂寞男女聊天室三色成人免費聊天室173免費視訊秀
    五色聊天室網站聊吧秀舞直播間寂寞網聊聊天室台灣色b網美女緊身內衣快播免費視訊app
    日本視頻社區聊天室同城寂寞男女約會同城寂寞男女交友能在線看片的網站色情17t17p 論壇
    免費寂寞聊天室晚上寂寞的女人的qq群寂寞交友富婆聊天室5278線上直播173免費視訊聊天網
    免費同城聊天室網站美女午夜視頻聊天同城一夜i情聊天室街拍美女穿超短裙視頻showlive聊天網

    VastaaPoista