Aamun ensi fiilikset, ***** mua on kusetettu!

Aamulla ensimmäisenä sitä vaan ajatteli sängyssä maatessaan että v**** mua on kusetettu! Luulin oikeasti kun vauvaa alettiin tekemään että molemmat oli tosissaan ja että mitään ihmeempää ei salattu toiselta. Tuo toinen salasi multa aika isonkin jutun.. En olisi todellakaan alkanut tekemään tätä ihanaa ja jo rakasta lasta jos olisin tiennyt. Poika juuri potkasi tuon kirjoitettuani kylkeen niin että kyynärpään yläpuolella tuntui oikein koko jalka/käsi.. Kyllä se on niin rakas äidille :) Mutta pointti on nyt se että en osaa keskittyä puolisoni tukemiseen vaan olen nyt hiukan sukeltanut katkeruuden ja "petetyksi" tulemisen säälittelyyn... Huoh... En tiedä miten pääsen tästä eteenpäin. Jos toinen kertoo niin paljon valheita koko suhteen ajan niin mitä siinä enään voi ajatella??
Minun päähäni ei oikein mahdu muuta kuin se että tunnenko edes miestä oikeasti.. jos hän on ollut koko ajan tämän asian kiemuroissa, tunnenko edes häntä omana itsenään... luulen että en tunne. Tuntuu että koko suhde on vain valhetta.
Muistan kihlautumisen jälkeen kuinka olin innoissani suunnittelemassa jo häitiä (niitähän voi suunnitella hyvinkin pari vuotta). Kuinka katselin netistä somistuksia ja pukuja, unelmoin päivästä jolloin olisimme toistemme kaikkien sukulaisten edessä virallisesti ja saisin päiväni prinsessana. Nyt kun ajattelen asiaa tunnen itseni niin TYHMÄKSI! Miten ihmeessä sitä on voinutkaan edes haaveilla sellaisesta... Nyt kun ajattelen naimisiin menoa, en halua sitä. En tunne asiaa ajatellessani intoa ja en osaa kuvitella enään itseäni prinsessana sanomassa alttarilla tahdon...
Mieleni täyttää vain ajatukset että tahdon eroon tästä ongelmasta..rakastan miestäni mutta kuka mieheni edes oikeastaan on? ja miten voin antaa jatkuvan valehtelun anteeksi?
Päässäni kaikuu vain tehtävä: Minun täytyy keskittyä lapsen hyvinvointiin ja omaan jaksamiseeni jotta voin taata lapselle parhaan mahdollisen hoidon ja hellyyden, äidin rakkauden..

Jotenkin koko tämä sekoitus tuntuu niin mahdottomalta. Haluaisin olla toisaalta itsekäs ja unohtaa mieheni tukemisen ja keskittyä lapseen sekä itseeni, mutta sellaistako se rakkaus muka on, että hylätään vaikeuksien tullen? Mutta onko rakkaus sitäkään että toinen valehtelee heti suhteen alusta ja jättää ylipäätään kertomatta jotain tärkeää?
Itsehän kerroin sairaudestanikin samantien! Olin sitä mieltä että totuus on paras tie onneen ja että minua ei ainakaan jätetä sitten sen takia että olen sairas ja lapsia en välttämättä saa. Se asia tulevan kumppanini tuli hyväksyä heti tai jatkaa matkaansa... Minäkin kerroin kaiken itsestäni rehellisesti vikoineen päivineen, joten se tekee tästä kaikesta vielä pahempaa :'/

Onneksi minulla on blogini! En voi keskustella asiasta ystävieni kanssa, koska tämä on puolisolle vaikea paikka. Äitini ja Anoppini ovat ainoita miehen lisäksi joiden kanssa asiasta keskustellaan.. Anoppi tietenkin on sitä mieltä että minun täytyy tukea miestä ja etten saa hylätä tätä. Äitini taas käskee ajattelemaan sitä mitä minä itse haluan. Haluanko murehtia asiasta ehkä lopun elämää yms.. yms.. Ja blogissani voin kertoa sekavia ajatuksiani ja lukea myöhemminkin.. ehkä myöhemmin lukiessani saan niihin ajatuksiin jotain selkoa, jotka risteilivät päässäni tätäkin kirjoittaessa..

Miksi tämä ei voinut tulla ilmi vaikka raskausviikolla 18??? eii kun juuri nyt.. tänään tuli täyteen rv29! Nyt ei ole edes aikaa yrittää selvittää onko mies tosissaan selvittämässä ongelmaa vai yrittääkö hän tehdä sen minun ja äitinsä mieliksi..

Kaiken tämän paskan jälkeen mitä olen saanut nyt niskaani olen entistä varmempi siitä että lapselle annetaan minun sukunimeni. Sanoi mies mitä tahansa. Vaikka vihaan omaa sukunimeäni alkoholisti isäni takia, haluan silti että lapsella on kanssani sama nimi.